Perinnebiotoopit ja alkuperäisrodut

Lihaa metsälaitumilta 

– alkuperäisrotujen ja perinnebiotooppien maukas pelastus

Suomen alkuperäiset nautarodut polveutuvat todennäköisesti pohjoisugrilaisten kansojen aikanaan pitämistä kotieläimistä. Ne ovat ominaisuuksiltaan sopeutuneet Suomen olosuhteisiin ja niiden perimä poikkeaa sekä nykyaikaisista roduista että muiden maiden maatiaisnaudoista. Alkuperäisroduistamme itä- ja pohjois­suomen karjaa, tuttavallisemmin kyyttöä ja lappalaista, on jäljellä vain noin tuhat yksilöä kumpaakin, joten niiden säilyminen on uhanalaista. Markkinoiden syntyminen näistä roduista saataville tuotteille olisi varmin keino rotujen säilyttämiseen, mihin Suomikin on YK:n maatalousjärjestön FAO:n puitteissa sitoutunut.

Alkuperäisrotu, alkuperäistä kokoa

Kyyttö ja lapinlehmä ovat rotuina pienikokoisia ja hidaskasvuisia. Tämä mahdollistaa niitten kasvattamisen korsirehulla – heinällä, säilörehulla, oljella, laidunruoholla - runsaasti metsälaitumia hyödyntäen. Ne pystyvät saamaan kasvutaipumukseensa nähden riittävän energiamäärän näistä ”vähempiarvoisista” rehuista. Nopeakasvuisille naudoille annettavia väkirehuja – viljaa ja valkuaiskasveja – ne eivät tarvitse. Kasvatusaika on tietysti tällöin pitkä.

Monimuotoisuus asutuksen tulosta

Metsälaidun, perinnebiotooppi, on ihmisasutuksen ja kotieläinten pidon myötä aikanaan syntynyt ja levinnyt luontotyyppi. Laiduntavat märehtijät söivät metsästä ja niityiltä itselleen mieluista kasvillisuutta, jolloin syntyi lukuisille eliölajeille otollisia ympäristöjä. Lai­dun­nuksesta hyötyivät erityisesti perhoset ja kukkivat kasvit, joille maiseman avartuminen ja tukahduttavan heinikon poistuminen soi lisää valoa ja antoi siten elinmahdollisuuden. Tuotannon tehokkuus­vaatimus­ten myötä metsälaidunnus on lähes täysin loppunut ja sen seurauksena perinnebiotooppi on nykyään Suomen uhanalaisin luontotyyppi. Tämän vuoksi monet laidunnuksesta riippuvaiset eliöt ovat käyneet harvinaisiksi ja niiden säilyminen maassamme on riippuvainen metsälaidunnuksen jatkumisedellytyksistä.

Sitä mitä hän syö...

Ihminen on sitä, mitä hän syö. Niin myös nauta. Korsirehulla ruokitun naudan liha on tummempaa ja voimakkaamman makuista kuin väkirehulla lihotetun. Ero sianlihaan on suurempi kuin ”sianrehua” syövällä lajitoverilla. Märehtijän luontaisilla rehuilla ruokitun naudan rasvan koostumus poikkeaa myös edukseen normiruokitusta eläimestä. Ihmisen ravitsemukselle edullisten omega-3-rasvahappojen osuus on selvästi korkeampi. Korsirehut, metsälaitumista puhumattakaan, eivät myöskään ole sellaisenaan ihmiselle käyttökelpoisia. Väkirehuiksi viljelty vilja ja palkokasvit voitaisiin käyttää myös suoraan ihmisravinnoksi. Lisäksi nurmi on Suomessa suhteessa kilpailukykyinen kasvi. Se hyödyntää maamme pitkää päivää ja humidia (sadanta haihduntaa suurempi) ilmastoa sekä kasvaa jo varhain keväällä. Tällöin korsiin ja juuristoon ehtii kasvukauden aikana sitoutua runsaasti hiiltä. Naudan lihan tuotannon moitittu suuri vedentarvekin tulee taivaalta joka tapauksessa.