Vuosihuoltoon

Talon käytetyin kone – siis maatalouskone, tiski- ja pyykkikoneisiin tulee tätä nykyä enemmän tunteja - on menossa huoltoon. On sitten toivottavasti teräkunnossa sesongin alkaessa. Kyseistä etukuormaajavekotinta puhutellaan kotioloissa”punaisena Valmettina” (nyk.Valtra). Huoltoreissuun valmistauduttiin pesemällä isommat kurat ja pölyt pois. Näin suojakelillä veden ja painepesurin käyttö onnistuu. Pesun lisäksi rasvailtiin ja laitettiin kaikenlaista pikkuasiaa kuntoon jo kotioloissa.

Kyljet auki ja naamari ylös. Nyt pääsee operoimaan.

Etupyörät hyvin rasvattavissa. Etukuormaajatraktorissa
painon saa näin näppärästi pois etuakselilta.

Jäähdyttäjä näyttäisi hiukan falskaavan ja muun muassa sille on tehtävä jotain. Tämän ”potilaan” sukulainen, tiluksillamme majaileva ”vihreä Valmetti”, sairastaa samaa tautia. Liekö perimän vai ympäristön vaikutusta.

Hallilla nostettiin vähän heiniä pöydälle sekä laitettiin Kipon vasikalle korvamerkit. Viralliset ilmoitukset vasikan syntymästä oli pitänyt tehdä jo aikaisemmin, mutta merkkejä emme raaski heti ensimmäisinä päivinä kiinnittää. Tämä meidän Mukina tuntemamme pikku kaveri on siis nyt viranomaisillekin olemassa ja nautaeläinrekisteri tuntee tyypin koodilla fi000011677929-6. Toivottavasti ei sekoitu kenenkään pankkitilinnumeroon.

Ihmisten henkilötunnuksissa pärjätään yhdellätoista merkillä, mutta naudoille se ei riitä. Ihmisten pääluku Suomessa on silti kertaluokkaa suurempi. Pitkäikäisempiä tietysti olemme.

Nimityksiä

Viime päivien kiireisiin on kuulunut muun muassa härkäpavun säkittäminen. Säkillinen painaa noin tonnin, joten työ oli siilon aukaisun ja sulkemisen lisöksi ja etukuormaajatraktorilla ajelua. Pavut päätyvät luomulypsykarjan pötseihin Pohjanmaalle. Jalostuneemmassa muodossa sitten maitotankkiin. Rekkalasti pullistelevia säkkejä lähti kohti Pohjanmaata viime viikolla. Lastauskuva valitettavasti unohtui ottaa.

Sitten otsikon aiheeseen. Vuoden ensimmäinen vasikka on saavuttanut viikon korkean iän.

Vähän kattelin mailmaa. On se kyllä aika iso. Nyt voisi luikahtaa takaisin äidin helmoihin.

Tuolta ruokintapöydän viereisestä raosta. Kameraa nopeammin. Aunus siintää aidan takana.

Tällä kertaa ensimmäisenä poikimaan ehti 6 ½-vuotias Aunus. Yleinen käytäntö vasikoidenristimisessä on antaa samalla alkukirjaimella alkavia nimiä aina kalenterivuosittain. Näin jo eläimen nimi kertoo iän suurinpiirtein. Ikä on monesti ihan hyödyllinen tieto. Aakkoset pyörähtävät läpi 17 vuodessa, sillä vieraat ja harvinaisemmat kirjaimet on yhdistetty samaan vuoteen tavallisempien pukstaavien kanssa. Z-vuosi voisi muuten olla aika päänvaiva.

Olen minä kumminkin niin iso, ettei ihan äidin vieressä tarvitse kulkea. Vasemmalla oleva piste on Aunus ja oikeanpuoleinen pienempi Muolaa.

Meillä on tämän aakkoskäytännön lisäksi tapana antaa vasikalle nimi, josta muistaa emän nimen. Tämäkin hyvin yleinen käytäntö. Riimit ja aihepiirit ovat käteviä. Niinpä esimerkiksi Itämeren pojat ovat Korppoo ja Lemland. Aakkosjärjestyksen osaavat tietävät, kumpi on isoveli. Aunuksen jälkikasvua ovat olleet muun muassa Jääski ja Karjala. Tämänvuotisesta pojasta tuli sitten Muolaa. Kauden toinen poikija oli Äyskärin tytär Kippo. Arvatkaapa, tuleeko pojasta Muki.

Suomessa on sellainen tapa, että saunasa pestään napa. Muolaa ei sauno, joten emä nuolee pienokaisen edustuskelpoiseksi, navankin.

Korvamerkki

Tilalla on jonkin aikaa ollut meneillään eläinsuojelurikkomus. Samalla rikkomus useimpia maataloustukisäädöksiä vastaan. Nyt asia on kuitenkin korjattu.

Pykälät edellyttävät, että eläimet on asianmukaisesti korvamerkitty. Puutteet merkitsevät ilmeisesti puutetta myös hyvinvoinnissa, koska hyvinvointitarkastuksissa katsotaan jokaisen eläimen korvamerkki. Arvelen korvamerkin puuttumisen aiheuttavan eläimelle identiteettikriisin: olenko minä varmasti nauta?

Näitä lappuja pitäisi löytyä kummankin korvan kummaltakin
puolelta.Tämä puoli taaksepäin.

Tästä minuuden etsinnästä meillä kärsi Hetken Hurmio, komea neljävuotias siitossonnimme, jolta olivat molemmat korvamerkkiparit jääneet matkasta. Uudet merkit oli tilattu (1,74 euroa + toimitusmaksu 5,58 euroa) ja nyt ne oli tarkoitus asentaa paikoilleen. Menetelmä ”arvoisa herra Sonni, pitäisittekö hetken päätänne paikoillaan, jotta voimme napsauttaa nämä merkit paikoilleen” ei valitettavasti toiminut. Kyseinen herra sonni on muuten varsin säyseä kaveri ja käveli kiltisti toimenpidekarsinaan.

Eläinlääkärimme oli tulossa terveydenhuoltokäynnille ja samassa yhteydessä oli tarkoitus antaa H. Hurmiolle rauhoittava tujaus mahdollistamaan merkitsijän mahdollisuudet eläköityä aikanaan terveenä. Eläinlääkärikin varmasti tunsi toteuttavansa kutsumustaan eläinten terveyden edistäjänä rauhoittaessaan eläimen tähän tarkoitukseen. Tai sitten ei. Turhaa lääkkeiden käyttöäkin pitäisi vähentää.

Kaveri, siis sonni, oli varsin paksunahkainen, mutta kolmannella yrittämällä piikki meni nahan läpi ja eläinlääkäriäkään ei ollut jyrätty. Sonnin niska ei mahdu sulkuparteen, joten piikittämään piti päästä nurkkaan ahdistamalla. (Käsittelyparsi, johon sonni mahtuisi maksaa noin 1200 euroa.) Tehtiin muita hommia sen aikaa, että aine alkoi tepsiä ja Hurmion silmät toljottaa vähemmän virkeästi.

"Alaleuan" korvan taakse tulevassa osassa merkkiä pitäviä
piikkejä vääntyi 3 kappaletta. Vanha sonni on vasikkaa
kovakorvaisempi. Vanhaa reikää ei korvakarvojen
joukosta ollut löytää ja pään liike esti tähtäämisen.

Korviin koskeminen sai kuitenkin edelleen aikaan liikettä. Sonnin pään liikeradan ulottuvuus on melkoinen, kun sitä vertaa turvallisesti sijaitsevan korvamerkkeilijän käsivarren mittaan. Liikkeen rajoittamiseksi nostettiin kourakuormaajalla pyöröpaali eläimen viereen niin, että sonni oli seinän ja paalin välissä jumissa. Tämän jälkeen ryhdyttiin kurkottamaan merkkiä. Pää liikkui edelleen sen verran, että ensimmäisellä yrittämällä korvalehteen tuli repeämä. Seuraavalla yrittämällä korvamerkkipihdeistä vääntyi piikki, johon toinen merkin puolisko kiinnitetään. Varapiikkiä ei enää ollut. Soitto naapuriin, ei vastannut. Soitto toiseen naapuriin, ei vastannut. Uusi soitto ensimmäiseen naapuriin, joka nyt oli langan päässä. Naapurilla oli kahdet pihdit ja eläinlääkäri lähti niitä autolla hakemaan. Yrityksiä jatkettiin ja yksi merkki saatiin kiinni, mutta naapurinkin pihtien piikki vääntyi. Jatkoyrityksissä meni vielä kolmas piikki ja yhden merkin toinen puolisko murtui niin, että sitä ei enää pystynyt kiinnittämään. Hätäratkaisuksi otettiin toisen eläimen vanhasta käyttämättä jääneestä merkistä murtunutta vastaava puolisko ja leikattiin siitä lappuosa pois niin, että ehjä puolisko saatiin sen avulla kiinnitettyä.

Lainmukaisuutensa palauttanut Hetken Hurmio
1 1/2-vuotiaana nuorukaisena kesäisissä tunnelmissa.

Aikaa operaatioon meni tunnin verran, työmaalla isäntä, ukki ja eläinlääkäri. Toivottavasti edes elintarviketurvallisuus parani. Sillähän tätä merkkihommaa muun muassa perustellaan. Maatalouden tuottavuuteen vaikutukset eivät ole erityisen myönteiset. Merkit ja pihdit maksavat, eikä eläinlääkärikään toimi harrastuspohjalta. Tällaisten erikoisoperaatioiden lisäksi aikaa menee korvien tarkkailuun, puuttuuko jostain merkkejä.

Miksi sitten teemme moista hullun hommaa, joka ei ole mukavaa sen paremmin eläimelle kuin hoitajallekaan? Muuta vaihtoehtoa ei ole. Tarkastajan toteama korvamerkitön eläin käy tilalle sen verran kalliiksi, että siihen ei yksinkertaisesti ole varaa. Toiseksi täältä ei saa siirtää, esim. teurastamoon, yhtään eläintä, jos karjasta tavataan merkkien puolesta laiton eläin. Suomessakin on annettu tuomioita eläintunnistelain rikkomisesta.

Jäljillä

Vasemmalta oikealle: isäntä, emoilves, pentuilves, mummo + lapsenlapsi.

Vähän vaakunamaiset nämä olosuhteet täällä. Vai pitäisikö sanoa, että on heraldinen olo. Hämeen vaakunassa komeilee ilves ja ainakaan näillä nurkilla vaakuna-aihetta ei todellakaan voi pitää kaukaa haettuna.

Lehdestä lukemieni RKTL:n (Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, nykyisin osa Luonnonvarakeskusta) tutkijan lausuntojen mukaan ilves ei tule sataa metriä lähemmäs ihmisasutusta. Joko toimittaja on ymmärtänyt tutkijan väärin tai sitten ilvekset eivät lue tutkimuksia. Tänäkin talvena on tupsukorvan jälkiä voinut bongata pihanurkista joka lumisateen jälkeen.

Tästä on kipaistu Helvetin rotkosta Tupalan pihaan.

Viime talvena liikkeellä oli useimmiten emo kahden pennun kanssa. Reitti saattoi kulkea talon ja leikkimökin välistä. Leikkimökki ei todellakaan ole sadan metrin päässä talosta. Tämän talven ennätyksenä eräänä aamuna talon ja navetan väliltä pihasta löytyi emon, kahden pennun ja ison uroksen jäljet. Perhematka ilmeisesti. Yläkuvassa olevat viimeöiset jäljet ovat emon ja pienehkön pennun.

Iso ilves on huomattavasti kookkaampi kuin kyyttölehmän tuore vasikka. Talouskeskuksen viereiseltä harjulta kaadettiin jokunen vuosi sitten 25-kiloinen kolli. Pienen lehmän vasikat taas saattavat olla vain 15 kilon painoisia. Kevään poikimakaudella onkin jännitetty, koska vasikka menetetään parempiin suihin. Toistaiseksi ei tapauksia onneksi ole ollut.

Kohenee tupsukorvankin kunto, kun tassu painuu reilusti lumeen.

Tutkijat lienevät muuten kertoneet pantailvesten liikkeistä. Pannoitus on tainnut olla eläimelle sen verran vastenmielinen kokemus, että piisaa kannusteita pitää turvaväli ihmisen hajuun.