Kuka päättää aikatauluista?

Kreijan "pienokainen" maidolla. Tuon kokoiselle mötkäleelle
maidottoman marraskuun ei pitäisi olla ongelma.

Tällä kertaa lehmä. Talon väki sopeutuu.

Perjantai-iltapäivällä kotiutuva koululainen tiedotti hallipihalla vaeltelevista irtonaudoista.
Koululainen kiskoi haalarit päälle, emäntä perästä. Sen verran hidastelua matkalle, että napattiin matkanvarrelta paremman puutteessa luuta parantamaan ominaisuuksia aidan pätkänä.

Operaatiosta selvittiin kuitenkin lähes hiettömästi. Valmiiksi pihalla ollut isäntä oli myös havainnut oman tiensä kulkijat. Spurttaamalla ylämäkeen laitumen halki ehti tukkimaan  aitauksien välissä menevän metsäatuotien, jonne seurue suuntasi. Emännän ylämäkispurtti turvasaappaissa ehti parahiksi tukkimaan paljain sorkin vastaavan harjoituksen tehneen lauman paluun samaa tietä takaisin, jolloin porukka siirtyi sujuvasti avatusta portista hallin viereiselle laitumelle.

Kesän jatkuminen on hiukan haitannut metsänhoitoon ehtimistä, mutta
jotain pientä sentään tapahtuu. Raivaussahuri kivisennäköisessä kuusikossa.

Aikaisemmin samana päivänä oli mietitty, koska eläimet otettaisiin sisälle ja vasikat vieroitettaisiin emoistaan. Oli päätetty ottaa viikonloppu rauhallisemmin ja sen jälkeen levännein voimin ryhtyä operoimaan. Paikkaa vaihtaneen lauman pääluku huomioon ottaen hallin viereinen laidun oli kuitenkin turhan pieni samoin kuin tältä laitumelta käytettävissä oleva hallin puolikas. Piti siis korjata aita ja palauttaa eläimet takaisin isommalle laitumelle tai järjestellä osa porukasta toisen puolen karsinoihin. Kokonaistyömäärän minimoimiseksi päädyttiin jälkimmäiseen ja pyhäinpäivä muuttuikin sitten osin työpäiväksi. Pyhätyölisää tilillä tuskin kuitenkaan havaitaan.
 
Kevättalviset vasikat ovat siis nyt ehtineet viettää pari päivää kasvissyöjän elämää. Huhuilu on ollut aika äänekästä aidan molemmilla puolilla. Emojen ja vasikoitten väliseen aitaan lisättiin vielä yksi hyvin näkyvä lanka varmentamaan dieetin muutosta. Maito epäilemättä edelleen maistuisi. Tutkimusten mukaan sekä emot että vasut stressaantuvat vieroituksesta vähemmän, kun ne pääsevät näkemään toisensa. Siinä on nyt kuljeskeltu aidan viertä molemmilla puolilla. Maitohuhuilu alkaa huomen illalla olla aika vähissä. Se voisi pitemmän päälle stressata talonväkeäkin, mutta tänne toisella puolella rakennusta olevaan toimistokammariin isompi meteli aiheutuu puuromansikoita jakavien herrojen eriävästä näkemyksestä koskien jaon tasapuolisuutta.

Talven varalle

Apila katkeaa.

Tältä taas näyttää apilattomassa pellossa.

Talvivarastoja kerätään sekä omalle karjalle, että parin naapurin polleille.

Helppoa kuin heinänteko. Tai sitten ei. Täkäläisessä ilmastossa ensimmäinen vaikeus tulee arvottaessa niittoajankohtaa.

Niittäminen aloitettiin suotuisten ennusteiden merkeissä viime sunnuntaina. Kuiva heinä vaatisi neljän päivän poudan. Valitettavasti sunnuntain ja tiistain 28 millin ukkoskuuron välille mahtui tämän vuoden kalenterissa vain kaksi päivää. Onneksi kaikkea ei ollut kaadettu samalla kertaa.

Niittämisen jälkeen heinät pöyhitään levälleen pitkin peltoa. Niistä käännellään muutamaan kertaan aina kosteampi puoli ylös tuulen armoille, jotta kuivuminen nopeutuisi.
Muinoin "helpossa heinän teossa" ollut heinäväki pystyi rikkomaan lähinnä oman selkänsä.

Vispilät pyörimässä. Hyvän sään aikana heinät käännellään pöyhimellä pari kertaa päivässä.

Tältä näyttää pöyhimen edessä. Mistähän kohtaa sitä edellisellä ajolla mentiin? Kehittynyt kehitys on tätä hommaa helpottanut. Paikannin näyttää, mistä mennä ja ohjaa suoralla puolestasi. Kaksinkertaista ajoa ei tule, joten polttoainetta ja työaikaa säästyy.

Nykymenetelmillä ammattitaidoton saisi rikki paljon muutakin, sillä kalustoa on liikenteessä runsaasti. Onneksi läheskään kaikki ei ole omaa. Urakointi, vuokrakoneet ja osaomistukset tekevät lystistä siedettävämmän hintaista. Ja ehkä sitä lystiäkin on enemmän, kuin talossa olevan 1960-luvun pikkupaalaimen toimintakunnon ylläpidossa.


Riittävästi kuivuneet korret karhotetaan, eli muotoillaan leveämmältä alueelta kerätyiksi jonoiksi pellolle. Näin paalaustraktori selviää lyhyemmällä ajolla. Työ nopeutuu ja vältetään pellon tiivistymistä.

Koko alalta ei valitettasti sopivien säiden ja sääennusteiden puutteessa saatu kuivaa heinää. Osasta tehtiin säilöheinää, joka muovitettiin tuubikäärijällä.

Karhotin kuljetusasennossa. Korsia kasautuu yhdeksän metrin leveydeltä.

Paalinpyörittäjä karheella.

Paalit kerätään lastaamista varten suurempiin eriin. Tästä ne nostellaan isomman traktorin etukuormaajalla lavetille. Painavammalla traktorilla ei siten tarvitse ajella niin paljon pellolla. Tämän paripyöräisen kaverin pintapaine on aika vaatimaton, vaikka työn aikana emäntä eväineen istui kopissa lisäpainona. Paalit viedään lähemmäs käyttöpaikkaa käärittäväksi. Näin niitä ei tarvitse ajella talven liukkailla tai aurata reittejä paalikuljetuksille. Tämänhetkinen työmäärä tietysti kasvaa.

Tästä se alkaa. Makkara liukuu vähitellen rullia pitkin maahan.

Makkaramestarin työ voiton puolella.

Vaihtoehto kuivalle heinälle on siis säilörehu, jonka teossa selviäisi lyhyemmällä poudalla. Yritämme kuitenkin työn ja muovin säästön vuoksi selvitä paaleja käärimättä, koska kuville paaleille on käytettävissä jonkin verran katonalustilaa. Paalien paketointi, siis muoviin kääriminen, ei valitettavasti ole ilmaista lystiä, joten sitä yritetään välttää, mikäli ilmat vain antavat myöden.  

 Paalit asetellaan etukuormaajalla käärijän pöydälle, missä muovirulla pyörittelee ne pakettiin. Tässä menetelmässä muovin kulutus on paljon vähäisempi, kuin paketoitaessa jokainen pallo erikseen.

Korvamerkki

Tilalla on jonkin aikaa ollut meneillään eläinsuojelurikkomus. Samalla rikkomus useimpia maataloustukisäädöksiä vastaan. Nyt asia on kuitenkin korjattu.

Pykälät edellyttävät, että eläimet on asianmukaisesti korvamerkitty. Puutteet merkitsevät ilmeisesti puutetta myös hyvinvoinnissa, koska hyvinvointitarkastuksissa katsotaan jokaisen eläimen korvamerkki. Arvelen korvamerkin puuttumisen aiheuttavan eläimelle identiteettikriisin: olenko minä varmasti nauta?

Näitä lappuja pitäisi löytyä kummankin korvan kummaltakin
puolelta.Tämä puoli taaksepäin.

Tästä minuuden etsinnästä meillä kärsi Hetken Hurmio, komea neljävuotias siitossonnimme, jolta olivat molemmat korvamerkkiparit jääneet matkasta. Uudet merkit oli tilattu (1,74 euroa + toimitusmaksu 5,58 euroa) ja nyt ne oli tarkoitus asentaa paikoilleen. Menetelmä ”arvoisa herra Sonni, pitäisittekö hetken päätänne paikoillaan, jotta voimme napsauttaa nämä merkit paikoilleen” ei valitettavasti toiminut. Kyseinen herra sonni on muuten varsin säyseä kaveri ja käveli kiltisti toimenpidekarsinaan.

Eläinlääkärimme oli tulossa terveydenhuoltokäynnille ja samassa yhteydessä oli tarkoitus antaa H. Hurmiolle rauhoittava tujaus mahdollistamaan merkitsijän mahdollisuudet eläköityä aikanaan terveenä. Eläinlääkärikin varmasti tunsi toteuttavansa kutsumustaan eläinten terveyden edistäjänä rauhoittaessaan eläimen tähän tarkoitukseen. Tai sitten ei. Turhaa lääkkeiden käyttöäkin pitäisi vähentää.

Kaveri, siis sonni, oli varsin paksunahkainen, mutta kolmannella yrittämällä piikki meni nahan läpi ja eläinlääkäriäkään ei ollut jyrätty. Sonnin niska ei mahdu sulkuparteen, joten piikittämään piti päästä nurkkaan ahdistamalla. (Käsittelyparsi, johon sonni mahtuisi maksaa noin 1200 euroa.) Tehtiin muita hommia sen aikaa, että aine alkoi tepsiä ja Hurmion silmät toljottaa vähemmän virkeästi.

"Alaleuan" korvan taakse tulevassa osassa merkkiä pitäviä
piikkejä vääntyi 3 kappaletta. Vanha sonni on vasikkaa
kovakorvaisempi. Vanhaa reikää ei korvakarvojen
joukosta ollut löytää ja pään liike esti tähtäämisen.

Korviin koskeminen sai kuitenkin edelleen aikaan liikettä. Sonnin pään liikeradan ulottuvuus on melkoinen, kun sitä vertaa turvallisesti sijaitsevan korvamerkkeilijän käsivarren mittaan. Liikkeen rajoittamiseksi nostettiin kourakuormaajalla pyöröpaali eläimen viereen niin, että sonni oli seinän ja paalin välissä jumissa. Tämän jälkeen ryhdyttiin kurkottamaan merkkiä. Pää liikkui edelleen sen verran, että ensimmäisellä yrittämällä korvalehteen tuli repeämä. Seuraavalla yrittämällä korvamerkkipihdeistä vääntyi piikki, johon toinen merkin puolisko kiinnitetään. Varapiikkiä ei enää ollut. Soitto naapuriin, ei vastannut. Soitto toiseen naapuriin, ei vastannut. Uusi soitto ensimmäiseen naapuriin, joka nyt oli langan päässä. Naapurilla oli kahdet pihdit ja eläinlääkäri lähti niitä autolla hakemaan. Yrityksiä jatkettiin ja yksi merkki saatiin kiinni, mutta naapurinkin pihtien piikki vääntyi. Jatkoyrityksissä meni vielä kolmas piikki ja yhden merkin toinen puolisko murtui niin, että sitä ei enää pystynyt kiinnittämään. Hätäratkaisuksi otettiin toisen eläimen vanhasta käyttämättä jääneestä merkistä murtunutta vastaava puolisko ja leikattiin siitä lappuosa pois niin, että ehjä puolisko saatiin sen avulla kiinnitettyä.

Lainmukaisuutensa palauttanut Hetken Hurmio
1 1/2-vuotiaana nuorukaisena kesäisissä tunnelmissa.

Aikaa operaatioon meni tunnin verran, työmaalla isäntä, ukki ja eläinlääkäri. Toivottavasti edes elintarviketurvallisuus parani. Sillähän tätä merkkihommaa muun muassa perustellaan. Maatalouden tuottavuuteen vaikutukset eivät ole erityisen myönteiset. Merkit ja pihdit maksavat, eikä eläinlääkärikään toimi harrastuspohjalta. Tällaisten erikoisoperaatioiden lisäksi aikaa menee korvien tarkkailuun, puuttuuko jostain merkkejä.

Miksi sitten teemme moista hullun hommaa, joka ei ole mukavaa sen paremmin eläimelle kuin hoitajallekaan? Muuta vaihtoehtoa ei ole. Tarkastajan toteama korvamerkitön eläin käy tilalle sen verran kalliiksi, että siihen ei yksinkertaisesti ole varaa. Toiseksi täältä ei saa siirtää, esim. teurastamoon, yhtään eläintä, jos karjasta tavataan merkkien puolesta laiton eläin. Suomessakin on annettu tuomioita eläintunnistelain rikkomisesta.

Tammisunnuntai

Mitä kuuluu karjalle nyt? Pellot uinuvat lumen alla, joten siksi kerron lehmistä.

Kyytöt asustavat talvet hallissa. Emme sano tätä ”lehmän pesää” navetaksi, koska parikymmentä vuotta sitten hallia rakennettaessa talossa oli vielä lypsykarjaa. Näiden ayrshire-lehmien kantapaikka lypsykoneineen oli tietysti ollut navetta jo vuosikymmeniä. Nykyisin kyyttöjen talvipesänä ja rehuvarastona toimiva rakennus vakiintui siis halliksi. Alkuaan rakennuksen suojissa varastoitiin säilörehua ja kasvatettiin sonneja ja hereford-emolehmiä.

 
Noin toinen puoli eläimistä pääsee talvellakin ulos oman mielensä mukaan. Siellä ne myös hyvin viihtyvät. Lumessa on lehmänpolkuja. Halli on eristämätön, joten lämpötila on sama kuin ulkonakin. Tuulelta seinät tietysti suojaavat. Lehmät kuivitetaan pahnalla (oljella suom. huom.) ja turpeella. Lantaan sekoittunut kuivike hitaasti palaessaan luovuttaa jonkin verran lämpöä. Talven tuloon eläimet varautuvat jo syksyn mittaan kasvattamalla itselleen paksun talvikarvan. Lehmän kylmässä selviämistä edistää myös pötsi – yksi märehtijän neljästä mahasta. Mikrobien korrensulatustyö tässä valtavassa (n. 80 litraa) säkissä tuottaa lämpöä niin paljon, että eläimen rehun tarvekin kasvaa vasta kovimmilla pakkasilla. Tästä syystä lämpimät kesäsäät ovat lehmälle suurempi murhe kuin kylmä talvi.