Valoa ja sonnijahti

Tästä on harvennuskone käynyt. Risuja jää maahan, mutta ne maatuvat pikkuhiljaa. Talvella maa kantaa hyvin koneitten painon.

Kotimainen ajokonemalli. Tämä kappale sopii keveälle
puutavaralle. Kuvassa kuitenkin kuormattuna
alkuperäispakkauksessa ollutta muovitavaraa. Koneen
omistaja veljineen hankki kuitenkin välittömästi
kuljetuskelpoisia koivutukkeja. Purua tuli sisälle vain vähän.

Valo ei ole kansalle vaan oksille. Kotometsässä oli hakkuu. Harvennettiin. Alimmat oksat eivät saa valoa, jos puut kasvavat liian tiheässä. Valon puuttuessa alaoksat kuolevat ja neulasten määrä vähenee. Neulaset ovat kuitenkin ne aurinkopaneelit, joilla puu pyydystää kasvuenergiansa. Niitä on siis oltava riittävän alas asti, jos halutaan, että puu kunnolla kasvaa.

Ajokone. Edellisen kuvan jälkeen pitäisi kai sanoa aikuisten
oikeasti. Vasemmalla puuston läpi näkyy hiukan hakkuukoneen valoja.

Ajokone, jolla katkotut puut kuljetetaan rekan mentävän reitin varteen, kiidätettiin tänään lavetilla seuraavalle työmaalle. Työ on siis valmis ja puut pinoissa. Hakkuukone ehti muualle jo aikaisemmin. Talonväki jää odottelemaan uusia suppilovahveropaikkoja. Niitä rupeaa usein ilmestymään koneurille muutama vuosi hakkuun jälkeen. Koneen ketjut rikkovat maan pintaan sienten itiöille sopivia asettumispaikkoja. 

Viime viikolla tuli myös kalibroitua sonnisilmää. Tuppaa aina unohtumaan, että pienet ja sievät kyyttösonnit tosiaan ovat pieniä ja sieviä. Niitä saa emännänkin mitoilla katsella enimmäkseen alaviistoon, mutta järeämmillä roduilla ei varpustaminenkaan aina riitä. Korkokengissä taas ei parane työmaalle mennä. Kalibrointi alkoi yhdellä puhelinsoitolla. Naapuri (sana naapuri siis sanan maalaisessa merkityksessä) soitti isännälle ja kertoi karanneensa muutaman sadan kilometrin päähän. Tämä puhelu oli osa eräänlaista ketjureaktiota. Hieman aikaisemmin naapuri oli nimittäin vastannut lähinaapurinsa puheluun, jossa raportoitiin isännän sonnien karanneen - onneksi vain muutaman sadan metrin päähän.

Mitäs me pienet ja sievät?

Suuntasimme siis isännän kanssa auton nokan naapuriin ja pakkasimme paikalle sattuneen lapsityövoiman edustajan matkaan. Nupoon suomenkarjaan tottunut edustaja ryhtyi pohtimaan, mitenkä sarvellisille sonneille osoitetaan suuntaa. Tätä pohdintaa ei tietenkään sonneille kerrottu. Vajaan tonnin sonnin aivoituksissa nimittäin kolmisenkymmentä kiloa oikein sijoitettua topakkaa koulutyttöä hiihtouransa päättäneellä (sompa ja kärki puuttuvat) suksisauvalla jatkettuna on hyvin lähellä aitausteknologian huippua. Riippumatta siitä, kasvaako näitä aivoituksia tuottavien aivojen likellä sarvet vai ei. Sonnit saatiin kokoon, pääluku täsmäsi ja palattiin kotiin syömään. Ruokaakin oli, sillä osa lapsityövoimasta lupautui auliisti ruuan laittoon oivallettuaan, että vaihtoehtoinen komennus olisi sonnijahtiin.