Hyvää marraskuuta vaan

Nyt ovat herrojen sonnien hännät ja turvat oikeaan suuntaan ja laidunkauden loppu näyttää vääjäämättomältä. Turvekuormakin saapui juuri parahiksi mukaventamaan katonalaiskautta.

Viihdepläjäys laidunkauden viimemetreille. Talonväki
tarjennee ensi talvenakin. Haketusprosessi on ainakin
huolellisesti valvottu. Virallisina valvojina Runsas,
Sämpylä, Roho, Riemu ja Siro. Saukkikin vähän vilkuilee.

Kesällä on kiireitä ja kerkiää vähän huonosti kirjoittelemaan. Toteutuneesta julkaisuaikataulusta päätellen syksylläkin lienee kiireitä. Toinen mahdollisuus on se, että laiskottaa. Laidunkausi loppui jokunen viikko sitten, joten raportti ei tältä osin ole tuore. Lehmiä, hiehoja ja vasikoita otettiin sisään hiukan aikaisemmin ja hännänhuipuiksi jäivät sonnit. Säät olivat jo sen verran kosteat, että poikien arveltiin mukisematta ja suorinta tietä jolkottelevan halliin, kun veräjät avataan. Toki reittiä rajattiin. Isäntä oli ajanut traktori-kärry-yhdistelmän ohjuriksi, kuten yleensä tehdään. Parkkeeraus jäi kuitenkin hiukan epäoptimaaliseksi ja kyseiselle marjapuska-lietesäiliövälille tarkoitettu tilapäälanka ei aivan ulottunut tolppaan. Väliä jäi hiukan yli sonnin leveys, joten emäntä jäi varmuuden vuoksi tukkeeksi. Isäntä päästi sonnit aitauksesta. Niidenhän piti siitä kävellä suoraan sisään. Emäntä seisoskelee aidanraossa, isäntä kipaisee edeltä avaamaan karsinan veräjää (ei voitu avata valmiiksi, kun pikkusonnit oli jo lajiteltu halliin edellisenä päivänä) ja emäntä kävelee sitten poikien perästä sulkemaan ulko-oven. No, ei se niin mennyt. Pojat jäivätkin pyörimään hallin ja laitumen välille. Isäntä pääsi opastamaan vain yhdellä suunnalla kerrallaan, edellekin olisi pitänyt ehtiä ja emäntä seisoi aidanpätkänä. Traktori oli lopulta siirrettävä emännän vapauttamiseksi langanpätkän virasta. Suuntaus alkoi kohentua, kun emäntäkin pääsi mukaan opastamaan reitillään harhailevia. Eli ei saatu edes laidunkauden viimeisenä päivänä sonnin jälkiä pihaan, vaikka nyt oli jo vähän yritystä. 

EY-ajan alussa lanseerattiin ennakoidun tilakoon kasvun siivellä romaanin nimeä mukaileva käsite "sadan hehtaarin yksinäisyys". Viime ja edellisellä viikolla tätä yksinäisyyttä on taas päässyt tehostetusti katkomaan. Kasvukauden ulkopuolisessa ohjelmistossa on nimittäin päästy sikäli normaaliin, että koronatauon jälkeen on muitakin kokouspaikkoja kuin teams ja zoom. Kaikki kokoustilat eivät ehkä ole arkkitehtuurin ja sisustuksen riemuvoittoja, mutta kyllä elävissä ihmisissä vaan on sitä jotain puhuviin mustiin ruutuihin verrattuna.

Maisemaa perinnebiotooppialueelta.
Lehtikeot ovat matojen keräämiä.
Rakennusteknisesti ne ovat ehkä
eteisiä, koska kasojen alta lähtee
yleensä kolo maan sisään. 

No, on jotain töitäkin tehty. Tällä viikolla raivailtiin metsälaitumia ja perinnebiotooppia. Jostain on vähennetty kuusia, toisaalla käyty terttuseljojen kimppuun. Seljaa on kasvatettu puutarhoissa koristeena. Sieltä se on levinnyt lintujen mukana. Emännän mielestä pensas on pahanhajuinen, ja lisäksi marjat ovat lievästi myrkyllisiä. Linnut ovat ilmeisesti lievästi eri mieltä, kun kerran marjoja syövät ja sitten kakkivat siemenet muualle. Lehmät ovat selvästi enemmän emännän kuin lintujen kannalla, sillä ne jättävät kyseiset puskat rauhaan. Siksi sen leviämistä laidunalueella rajoitetaan. Taitaa kantaa vieraslajin titteliäkin. Lunta vartoillaan.