Hyvää luonnonpäivää!

Saaliin kera poseeraavia metsästäjiä. Yhtään ei päässyt karkuun.

Huominen luonnonpäivä avoimine ovineen tuntuu tulevan vähän lyhyellä varoitusajalla, vaikka päivämäärä on ollut tiedossa jo ainakin edellisestä vastaavasta lähtien. Järjestämistä siis hiukan emmittiin ja kun lopulta noin viikko sitten kalaasien pitämisen puolelle varmuudella kallistuttiin, olikin H-hetki jo melkein käsillä. Eli kai se sitten on lyhyt varoitusaika. Suurin osa niistä lapuista, jotka teoriassa voisi printata helmikuussa valmiiksi odottaa huomisaamuna paperille pääsyä ja yhtä ja toista pientä muutakin on vielä vaiheessa. Helmikuussa tehdyille papereille on tietysti tarjolla puoli vuotta hukkaanjoutumistaikaa, joten on sillä viime hetkelläkin puolensa. Eilen ja toissa päivänä tulostetuissa läpysköissä on lisäksi se etu, että sanoituksiin sai tehtyä ajankohtaisia muutoksia ja täydennyksiä.

Jotain uutta. Tästä sillasta oli kansi ollut tulvan jäljiltä tiessään, mutta nyt sen valikoimiin kuuluu myös lähes tuore kaide.

Ahaa, isäntä tutkii lantakuoriaista. Kuinkahan täällä nyt semmoisia on?

Niittykierroksella on tasoa paikoin nostettu ja valikoimiin on kuulunut tästä viikosta lähtien myös kaiteellinen silta. Kaiteettomiakin on edelleen useampia tarjolla, joten tasapaino on yhä muotia.

Eilen kotiutettiin lihalasti ja tänään saatiin suuri osa päivästä kulumaan vihannesmaalla. Ensin harjoitettiin yleistä kauneudenhoitoa ajelemalla penkkien välien juolavehnät matalammiksi. Vihannesmaan yleisilme parani. Emäntä ei ajatellut kokeilla samaa menetelmää ja parturoida itselleen siilitukkaa (talosta taitaa kyllä löytyä vanha lehmänkarvaleikkuri). Kaunistelun jälkeen seurasi vaativampi osuus, eli yritettiin arvata, minkä verran mitäkin sorttia huomenna tarvitaan. Yleensä arvio on johtanut siihen, että lähiviikkoina täällä syödään tai säilötään jotain lajia runsaasti. Tämä vuosi tuskin on poikkeus, mutta kasvilaji on vielä arvoitus.